Viime treenit jäi ärsyttään niin maan himskatisti. Nyt sitten aamusella jo otin alleni jättifiiatin ja ajelin ZuiDai duuon kanssa Kannukseen. Hallitreenit olivat siis aamun sana. Tälläkertaa en edes saanut venytettyä treenejä älyttömän pitkiksi ja mielestäni onnistuin muutenkin treenaamaan kerrankin ihan järkevätsti. Treeneihin meni kahden koiran kanssa vain reilu tunti (ja sitä varten kyllä kanntatti ajella puoli tuntia suuntaansa).
Aloitin Zuigon kanssa. Hallissa oli toinenkin koira häiriönä, mutta ei oikeastaan häirinnyt Zuigoa yhtään, vaikka toisin olisin veikannut. Jes. Zuigon kanssa treenattiin ensin seuraamista, liikkeestä istumista ja pari liikkeestä maahanmenoa. Kaikki meni yllättävän mukavasti.
Seuraavaksi otin Daimin ja vein Zuigon autoon möykkäämään kun en jaksanut kuunnella sitä hallin seinässä. Daimin kanssa ensin muutaman vauhtiluoksetulot ja sen jälkeen seuraamista ja liikkeestä maahanmenoa. Seuraaminen oli perus Daimia, mutta tälläkertaa ei juoksussakaan jäänyt, vaan tsemppasi mukana hyvin. Olin tyytyväinen, vaikka meidän oikealle käännökset (ja vähän vasemmallekin) näyttävät kamalilta, mutta se taitaa olla enemmän opetusvirhe kuin koiran vika. Daimin kanssa otettiin myös muutama ruutu (patukka lentää ruutuun kun meno näyttää hyvältä)... Ei paha. Paitsi sitten kun vaihdoin käyttöön namialustan. Ei paha siltikään, tyytyväinen olin, mutta pitää varmaan enemmän tehdä namialustalla tms. Nyt nimittäin viisas koira juoksee puoleksi poikittain kun odottaa jotain lentävää. Pitihän se arvata. Muutaman toiston jälkeen kuitenkin meni ihan kivasti, vaikka vähän välillä pukkasi poikittamaankin.
Sitten hain Zuigon autosta ja otettiin Zuigonkin kanssa ruutua. Vitsi että kaveri juoksi lujaa ja suoraan namialustalle. Lähetykseen tarvitsi vaan käsimerkin tai vapautuksen, koska jostain syystä sille ei ole siihen kummempaa käskyä opetettu (kun ei ole koko ruutua opetettu).
Lopuksi hömppäiltiin temppuja molempien kanssa yhdessä ja erikseen ja kivaa oli kaikilla.
Zuigon tekemisestä jäi ihan älyttömän hyvä maku suuhun, vaikka se ei teknisesti kummoista olekaan, niin tekemisen meininkin on niin mahtava. Daimista sitten taas puuttuu se meininki aika pitkälti. Se tekee kun käsketään ja kun siitä saa palkkaa, ja siltä se näyttääkin. Zuigo tekee tasan siksi että saa palkkaa, mutta se saa sen näyttämään niin kivalta. Kun Zuigo oikein keskittyy niin sen ilme on ihan mahtavan muikea.
Vaikka paljoa en treenannutkaan niin jäi hyvä mieli treenistä ja erityisesti Zuigo yllätti positiivisesti. Johtuneeko siitä että sen kanssa ei ole minkäänlaista tavoitetta tai olettamuksia. Zuigon kanssa vaan testataan että mitä tulee, ja aina välillä jotain kivaa tulee.
Zuigon ylistämisen jälkeen pitää todeta että oli myös pikkulabbis ihan pätevä. Erityisesti mieltä lämmitti se, ettei juoksuseuraaminen enää jäätänyt niin pahasti, vaan pysyi mukana ihan hyvin. Myös ruutu oli kiva, koska vauhti oli lähes jokaisella kerralla jonkinsortin laukkaa (. jota se ei läheskään aina ole). Osasin myös lopettaa niin, että ruutua ei tullut sössittyä loppuun kovin pahasti.
Hetkellinen hyvämieli on.

Kukaan kun ei  varmaan arvaakkaan että otsikko liittyy Zuigon pehkoon. Tätä nykyä se alkaa jo muistuttaa pehkoa. Tämän takia ei leikkauteta koiria. Jos ei olisi talvi ja jos omistaisin koneen niin vetäisin lyhyeksi, ehkä (tai sitten en raaskisi). Samperin turkki on kasvanut pituutta varmaan puolet siitä mitä oli ennen leikkausta. Nyt ne kaikki talvikarvat (jota tosiaan on jonkin verran) roikkuvat ihan miten sattuu ja kun mahakarvoja on niin paljon niin näyttää koira lyhytjalkaiselta, ei hyvä. Housukarvat ovat myös kasvaneet, ja nimenomaan pituutta. Karvat eivät siis nykyään vahingossakaan voi olla pörröllään, vaan kaikki karva roikkuu sievällä (ja ei niin sievällä) jakauksella ja on likaisen ja suttuisen näköinen vaikka kuinka pesisi ja harjaisi. Masennuksenhan tuosta voisi repiä. Tuskin tuo vielä kuitenkaan tarpeellista, ehkä sitten kun se tuota villaansa alkaa vaihtamaan pois. Varmasti myös kevään loskakeleillä ihana pitkä pehmovilla Zuigolla suojanaan.
Muut miinukset, kuten lihominen tulevat varmaan jossain kohtaa myöhemmin. Ainakaan vielä ei ole moisia merkkejä näkynyt ja eläinlääkärikin oli rokotusten yhteydessä kuulemma kehunut että hyvä kun ei ole lihonut vaikka on leikattu.  
Daimin on paleltuneiden utareiden takia edelleen minilenkityksellä. Kurjaa kun toisella olisi virtaa, mutta uudelleen en kyllä niitä palelluta. Enkä lähde mihinkään ennen kuin ovat parantuneet, mokomatkin. Huomenna olisi aikomuksissa ajella treenaamaan, jos jostain vain suinkin irtoaa auto. Oma luottokaarani nimittäin petti tässä loppuviikosta ja pahemman kerran. Juuri nyt kun sille oikeasti alkaisi olla tarvetta. Ihana elektroniikka.
Daimin laihdutuskuuri etenee huonosti, kiitos pienoisen liikunnanpuutteen tähän väliin. On se koira laihtunut jo ihan silmiin pistävästi, mutta ainakin puolikas rasvakerros on kylkiluiden päällä liikaa. Punninnut en nyt ole, vaikka olisi varmaan pitänyt.

Kävin tänään ennen kotiinlähtöäni ottamassa pienet tottikset hallilla. Ja näin alkuun voi todeta, että olisi kannattanut jättää tekemättä sekin. Hitsivie että ärysttää näin jälkikäteen. Ensin tein pari hyvää ruutua pallon kanssa. Sen jälkeen pari hidasta hyppynoutoa, muutama luoksetulo (jo melko ok) ja seuraamista. Seuraamisessa suuremmat ongelmat vasta alkoivat. Koira nimittäin jätättää ihan liikaa juoksupätkissä. Niitä sitten yritin treenata, mutta kuinkas ollakkaan taisin yrittää vähän liian pitkästi ja koira kyllästyi (joka ei ole uutta laisinkaan), sen jälkeen jätättää vielä enemmän. Lopulta meni jo siihen kuntoon kun tarpeeksi toistoja tehtiin että koira näytti liikkeellelähdöissä niin hakatulta että oikein ällötti. Lopetettiin sitten jossain vaiheessa kesken, kun ei kerta onnistu. Ja asiaa en ainakaan parantaakseni, otin myös jäävät. Ihan kivasti seisoi ja meni maahan, mutta se iänkaikkinen istuminen... Pitäisi varmaan treenata ajatuksella paremmaksi, luulen ma. Lopulta menin vielä ottamaan pari ruutua, ja kuten arvata saattaa vauhti ei enää ollut sama kuin alussa, mutta yllättävänkin ok.
Nyt sitten jäädään ainakin alkuviikkoon asti kestävälle treenitauolle, joka luultavasti tekee ihan hyvää ainakin koiralle. Tuo hallikortti on kyllä loistava innoittaja, kun ei kotiinkaan malttaisi tulla kun voisi olla hallilla treenaamassa. Tosiasia on kuitenkin se, että Daimin motivaatio ei ihan kamalaa treenimäärää kestä. Ja ainakaan näin äitiysloman jälkeen en halua tappaa sen motivaatiota ihan suoraan.
Daim on laihtunut jonkin verran, mutta rehunkäyttökyky on edelleen aika hyvä. Lisää siis pitäisi vielä laihtua. Joskus voisi tietysti myös punnita sen.
Paleltuneista takanisistä on nahkat kuoriutuneet pois, mutta muuten eivät enää ole pahan näköiset. Nollakelejä ja paranemista odotellessa että uskaltaa lenkille lähteä.
Nyt kuitenkin Daimille ansaittu treeniloma ja pystykorvaisten kanssa hömpöttelyä.

Tänään agiliidettiin :). Nojoo, ehkä meidän menoa ei voi agiksi eikä varsinkaan liitelyksi sanoa. Oli silti huomattavan mukavaa ja saatiin (tai lähinnä ohjaaja sai) hienoja vinkkejä kropan hallintaa. Pitänee yrittää vielä pitää ne mielessä. Treenit vaan venyivät vähän liian pitkäksi taas, mutta tykkäsin silti. Daim oli ihankiva kokoajan, vaikka lopussa tuumasikin jo hieman väsyttää.
Aluksi kun menin hallille juoksenneltiin Daimin kanssa vähän lämmittelyksi. Sen jälkeen alettiin harjoitella puomilla kontakteja ja keppejen sisäänmenoa. Yllättävän hyvin homma sujui noin alkuun. Puomilta vaan ei meinannut päästä alkukontaktin jälkeen ylös ja vauhti oli onnettoman olematonta (ravaa koko puomin hitaasti jäljessä). Silti en halua antaa sen loikata siitä yli (koska sitä kyllä muuten tekee, enkä jaksa vaihtaa taktiikkaa, ainakaan vielä). Keppien sisäänmenokin meni yllättävän hyvin, kun ihminen malttoi olla sotkeutumatta ja kulma ei ollut kovin vaikea (ehkä me tästä noustaan). Keppien sisäänmenosta olin hyvin tyytyväinen, koska se on ollut ongelmamyssyssä, koska sitä ei ole opetettu Daimille ollenkaan. Ehkä vielä muutama(sata) kertaa hienosäädetään, kuten myös kontakteja... Jotain niihin pitäisi keksiä, koska nykyään pysäyttävät kokonaan Daimin jo muutenkin hyvin hitaan vauhdin.
Kunhan treeniseura (on muuten ylellisyys) saapui, koottiin pieni radanpätkä, josta sai sitten kikkailtua kaikkea kivaa ja vähemmän kivaa. Haasteelliseksi osoittautui ensialkuun rengas, jota Daimin kanssa on kyllä melko vähän tehty. Hyppäsi joka himskatin kerta välistä, kunnes sitten otin minisulkeiset ja hypättiin rengas muutaman kerran oikein. Osoitin kädellä niin tarkasti että mistä, että Daim olisi ollut sokea jos olisi muualle hypännyt, ja tajusikin jopa mitä halusin, jes. Pussi oli helppo nakki, vaikka ei yhtä kiva ollutkaan kuin putki (joka edelleen on lemppari). Puomi oli sama puomi mikä alkutreenissä... Vauhti siis tyssää ihan täysillä ja jotain pitäisi kehittää muutenkin hitaaseen koiraan, mutta mitä... Kepit saatiin jo hetkellisesti plörinäksi, kun ihminen viisaana alkaa taas ohjata sisäänmenoja hieman liikaa ja koira sekaantuu (mitä luultavimmin ohjasin vielä jotenkin mitensattuu). Kun Daimille annoin hieman enemmän tilaa (tekemättä sitä silti liikaa) niin homma rupesi taas sujumaan likimain. Kepit tarvitsevat vielä varmuutta, mutta alku näyttää yllättävän hyvältä. Pitää vaan enemmän tehdä niitä sisäänmenoharjoituksia. Kehumisiani en myöskään osaa ajoittaa, en kepeillä enkä muuallakaan.. Tai sitten vain en ole opettanut koiraa työskentelemään kehuista huolimatta. Ehkä treenattavissa... ? Tehtiin myös kiva kikkailupätkä hypyistä. Kolme hyppyä vierekkäin. Siinä sitten sai treenattua välistävetoja, kiertämistä ja kaikenlaista pyörittämistä. Hauskaa oli se, että koiran liikeradat muuttu kokonaan kun muutin ohjausta vähän suotuisammaksi (ja ei muuten ollut helppo homma se). Ihan mahtavaa huomata miten kaikki vaikuttaa koiraan. Daim on silti hieman liian epävarma tai jotakin siinä on pielessä. Luultavasti kyllä pielessä oleva on ihan vaan mun ohjaus. Siitä huolimatta tuntuu että Daim hyppii kaiken yli mitä eteen tulee eikä ajattele mihin sitä edes yritän huitoa. Suurin murheenkryynini myös agissa, kuten kaikessa muussakin on kappaskappas vauhti. Ei ole kiva kun on noin iso koira, joka raahaa perässä ja rankasti. Tästä toki saattaisi päästä jos panostaisi siihen vauhtiin, mutta mieluummin panostan aluksi siihen tekemiseen ja opettamiseen, kuin vauhtiin. Toivon todenteolla että vauhtia tulee kunhan varmuus kasvaa. Ja jos ei vauhtia tule, niin sitten mennään sillä mitä irti saadaan ja panostetaan ehkä siihen sitten kun ei ole muuta panostettavaa. Tuo on vaan niin nolon hidas kun ei edes yritä olla nopea.
Agilityn jälkeen oli vielä pakko ahnehtia. Joo, tyhmä minä mutta pakko mikä pakko. Ensin piilotin Daimille pariin kertaan tunnarin estekaluston sekaan. Noh, suurensuurta innostusta hommaan ei ollut (kuten arvata saatta), mutta väitän kuitenkin että nenä jopa jonkinverran kävi (joka olisi homman pääydin) ja aina se tunnari käteen tuli (vaikka kertaalleen jouduin lähettämään uudestaan kun lähti haahuilemaan tyystin väärään suuntaan eikä sieltä palautunut itsekseen).
Tunnarin jälkeen otin esille kosketusalustan ja ajattelin koiran olevan sopivassa mielentilassa, jotta voisin palkata opetusvirhettäni (nyt nimittäin haluan, että koira jäisikin alustalle, jota en tullut ajatelleeksi opetusvaiheessa). Yllättävän hyvin koira alustalla pysyi, varsinkin kun alusta oli melkein sylissäni. Enää ei niin hyvin pysynytkään kun alustaa siirrettiin kauemmaksi, mutta jotenkuten kuitenkin. Kerrankin keksin että mitä kannattaa treenata jossain mielentilassa.
Seuraamista myös tahkosin vähän, mutta vain vähän. Lopulta se näytti peilin kautta ihan kivalle, vaikka se ei missään vaiheessa kivalle tunnukkaan, mutta sovin että peili ei valehtele. On muuten älyttömän hyvä treenata seuraamista (ja suoria perusasentoja) sen peilin kanssa. Mitähän me vielä treenattiin?
Ainiin menin sitten hakkaamaan päätä seinään ja ottamaan ruutua, ja mikä hassuinta, en edes kamalasti katunut jälkikäteen. Aluksi laitoin sukan ruudun takareunalle, ja Daim sen haki. Ei kuitenkaan kestänyt montaa toistoa tämä homma, joten sitten keksimään uusia juttuja. Namialusta ei toimi, koska pitäisi ensin opettaa koira juoksemaan täysiä alustalle, nyt se alkaa etsiä namia nenällä, jolloin etenevyys on nolla. Sitten sain ei niin hyvän kuuloisen, mutta lopulta toimivan (ainakin hetkellisesti) idean. Eli simppelisti käsken koiran ruutuun ja kun se etenee (mielellään myös kohti ruutua ja plussana myös katse eteenpäin), heitän sille pallon sinne ruudun taakse. Kauanko tarvitaan näin simppelin asian ymmärtämiseen? Liian kauan. Saa nyt nähdä toimiiko jatkossa. Ja koskatusalustan jos vaikka kotona viikonloppuna (vaikka epäilen hyvin vahvasti että pidetään pieni tauko Daimin kanssa) opettaisi paremmaksi, niin sekin voisi toimia, nyt on vaan kappaskappas jo tutuksi tulleet (mutta joka kerta vähän erilaiset) alkuopetusvirheet esteenä hyvälle suoritukselle. Mutta ei koskaan saa mennä sieltä mistä aita on matalin. Siinähän oppii kouluttamaan kun kouluttaa saman asian moneen kertaan, tai ainakin yrittää niin kauan kunnes lopulta lähtee aivo.
Lopuksi vielä syötin koiralle loput namit kaukokäskyjä treenaten. Tajusin kuitenkin tehdä treenistä helpon ja olin lattialla ihan koiran nenän edessä ja ohjailin sitä myös käsin, jotta suuria virheitä ei pääsisi tapahtumaan. Alkaa tuo jo pikkuhiljaa pieneltä matkalta tajuta hissimaahanmenon perusideaa, nyt kunhan vaan en sössisi sitä, toivossa on hyvä elää.
Kämpille päästyämme Daim sai venyttelyä ja hierontaa. Daim vaan on huono venyteltävä ja hierottava, kun se ei osaa rentoutua samalla tavalla kuin Zuigo, tai edes kuten Bella. Kun ensin alkuun käyttää ainakin vartin koiran rentouttamiseen, tuntuu se hieman vaivalloiselta ja koko käsittelyn kokonaisaikakin pitenee. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun ei sitä saa välttämättä edes kokonaan rennoksi, tai ainakin rentous pettää heti, kun tulee kosketus jotenkin hassusti tai jotain tapahtuu ympärillä. Jumppapallolla olisi joskus kiva tuota jumppailla, mutta luulen, että niin suurta kapistusta ei koiran takia kannata hankkia, saati täyttää.

Pitihän se halli koeajaa taas vaihteeksi melkeen heti kun avaimen kouraan sai. Namiksi pilkoin Daimille makkaraa (vaikka yleensä käytän nappuloita), joten aika herkut oli luvassa. Ihan näin alkuun pitää todeta että tyhmä ihminen ei osaa tehdä sopivan lyhyiä treenejä eikä toistaa yhtä liikettä tarpeeksi lyhyttä sarjaa. Liian pitkillä sarjoilla ja tunnin kokolailla jatkuvalla treenaamisella saamme siis aikaan ongelmia (joita ei ehkä olisi ainakaan siinä mittakaavassa saatu, jos treenit olisi suunniteltu paremmin, pitänee alkaa opetella suunnittelemaan oikeasti kunnolla ja pitämään suunnitelmasta kiinni. Ja koska tuonne hallille nyt ei pitkä matka ole, niin voi käydä päivän aikana (tai illan aikana, riippuu miten halli vapaana) tekemässä muutamat lyhyet treenit. Tuolle ruskealle eläimelle ei kuitenkaan se motivaatio niin itsestäänselvyys ole, että sen kanssa kannattaisi ihan älyttömästi riskeerata. Jos sitä sitten vähän muistelisi että mitäs tehtiin.
Aloitettiin ruudulla, jotan tein kosketusalustalla. Kosketusalustan vein ruudun takareunan ulkopuolelle (=ulos ruudusta), koska muistelin Daimilla olevan taipumuksia stopata keskelle ruutua. Muisteluni osui harvinaisen oikeaan... Koira nimittäin pomppi (välillä taakseen vilkuillen) suoraan keskelle ruutua ja jäi siihen (ja matkaa ruutuun oli varmaan jotain pari metriä), sen jälkeen annoin uuden käskyn, jonka jälkeen pomppi alustalle, kolmannella käskyllä koski sitä. Tässä vaiheessa sitten palasin muutaman pykälän taaksepäin ja otin ihan pelkkää kosketusalustaa. Kun homma toimi niin lähetin noin metri ruudun etureunasta sisään ja alusta taas takareunan takana. Muutaman hyvänkin menon sain, silti pysähtyy mielellään keskelle ruutua. Tämä on iso ongelma. Koira on siis joskus muinoin muutaman kerran pysäytetty ruutuun ja nyt se muistaa ikänsä että pitää pysähtyä. Pysähtyminen ei olisi niin suuri ongelma, jos se tekisi sen satavarmasti ruudussa, mutta kun sen antaa tehdä sen ruudussa, niin kohta ollaan jo etumerkkien edessä kokeilemassa saako siihen pysähtyä. Tuon kanssa ei oikeasti kärsi tehdä yhtään pysäytystreeniä vaan mennä kokeeseen ja kokeilla siellä että pysähtyykö. Ei nimittäin koske pelkkää ruutua tämä.
Noh, ruudun jälkeen otin muutaman hyppynoudon, jotka meni oikeasti kivasti. Meni ja tuli vauhdilla ja hyppäsi molempiin suuntiin ilman sen kummempaa. Ei muuten ollut hypyssä kaikki laudat, eikä edes sään verran, ajattelin vähän säästää ja aloittaa kevyemmästi mammaloman jälkeen. Hyppynoudoissa ei valittamista.
Nyt kun vielä raasikis ostaa kunnollisen kevyen (siis ihan normaalin kaupasta saatava) metallikapulan niin voisi metallinoutaakkin, vaikka luotto noutajan noutotaitoon on kyllä melko kova (ellei jopa liian kova). Jos itse tehty varmaan muutaman kilon painoinen metallikapulakin nousee, niin mikä ettei kunnon kevyempikin? Luulen. Ja investoinneista puheenollen uusi noutokapulakaan ei olisi paha (siis puinen), koska se itse itseni sorvaama ei ole mikään kovin kaunis näky ja toinen on liian pieni. Myös PK- valjaat on hankintalistalla, nyt kun hankinnoista alettiin puhua.
Hyppynoudon jälkeen otin seuraamista joka oli ajoittain ihan ok kamaa, mutta välillä väljää. Juoksuissa myös jäi ihan luvattoman paljon. Oli ihana treenata seuraamista (vaikka ei se kyllä koskaan ihanaa ole), kun oli peili mistä voi tarkkailla että miltä se muiden silmissä näyttää. Peilikuvalla ei kyllä ollut kehumista, mutta katsellaan mitä siitä tulee. 
Jääviä teki mieli ottaa, mutta yleisen jumituksen takia ajattelin seuraamisen kärsivän siitä (=tarjoaa jääviä jokavälissä), joten jäävät jäävät sitten jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Ennen mammalomaa ne olivat melko hyvin hanskassa (paitsi istuminen, johon tarvitsi typerän avun). 
Seuraamisen jälkeen paikalla istumista. Itse menin piiloon. Aikaa ei varmaan ollut kun pari minuuttia ja puolessa välissä (noin suunnilleen) kävin palkkaamassa. Ei edes valunut maahan, hyvä koira.
Sitten viimeisenä ja surkeimpana luoksetulo. Ajattelin aloittaa ihan normaalilla alokkaan vauhdikkaalla luoksetulolla. MUTTA ilmeisesti koira oli joskus pysäytetty peilin kohdille. Lähti ravaamaan hitaasti käskyn kuultuaan, jonka jälkeen pysähtyi (ja vielä hiipien), uuden käskyn saatuaan sama, mutta etenemismatka puolet edellisestä. Tässä välissä ohjaaja laskee kahteenkymmeneen (ja koira seisoo paikallaan yhä). Sitten tuli piiitkä mietintätuokio, jonka aikana ihmisaivot raksuttivat tuhatta ja sataa. Päädyin sitten ottamaan ensin sivulletuloja lyhyeltä matkalta, homma okei. Seuraavaksi otin toiseen suuntaan (siis poikittain edelliseen verraten), ja homma toimi paremmin, ei vieläkään tullut lujaa, mutta tuli suoraa. Sitten kiertelin hallia ja sain jo muutaman laukalla lähtevän luoksetulonkin mukaan, jes. Jäi silti ihan sairaan kökkö maku suuhun tuosta koko treenistä, koska piti tuon luoksetulon sössiintyä niin pahasti. Ja peilisivulla ei vieläkään saatu suoraa luoksetuloa. Ei se koira voi muistaa, että kokeessa luoksetulo oli sillä sivulla ja siihen on ehkä kerran ennen sitäkin pitänyt pysähtyä. Ei vaan voi. Ja on epäreilua jos voi. 
Kotimatkalla otin vielä muutaman luoksetulon pyörätien reunassa. Ja kuten arvata saattaa, tuli suoraan sivulle, vaikka himmasi kyllä ensimmäisen puolessavälissä vähän.
Itseäni alkaa myös hirvittää kaikki turhat avut mitä vahingossa opetan tuolle koiralle. Tarvitsisin kipeästi treeniseuraa kertomaan kaikki nykimiset ja lisäkäskyt joita harrastan ihan liikaa. Toisaalta nyt ei varmaan vielä kannata olla huolissaan, koska oli ensimmäinen treeni pitkään aikaan ja hukassa oli koiran lisäksi ohjaaja, MUTTA jostain kaikki lähtee. Videokamera olisi myös ystävä,kun treenejä ja tekemistä saisi kuvattua, oikein äänen kanssa. Mutta ehkä me selvitään ilmankin. Kunhan saadaan treenirutiinia, niin pitää oikeasti alkaa kiinnittää huomiota kaikkiin huitomisiini ja nykymisiini, joita kyllä tulee, ja paljon. 
Treenit siis kestivät noin tunteroisen (ja koko sen ajan halli oli tyhjä, ah). Saa nähdä mennäänkö illalla uudestaan, mutta jos mennään niin tehdään jotain hyvin hauskaa (ainakin tarkoitus olisi). On tuo hallikortti kyllä kätevä. Varsinkin kun matkaa hallille ei kerry paljon minkään vertaa. Hallille kävellessä koira myös mukavasti lämpenee, mutta ei jäädy sentään. 
Pitkä selitys ehkä yksistä treeneistä, mutta jos teen yksityiskohtaiset muistiinpanot niin ehkä ensikerralla voin suunnitella niiden pohjalta seuraavia treenejä. Ja kun blogia ei ole nimetty treeniblogiksi eikä kisablogiksi eikä miksikään erityiseksi blogiksi niin on ihan sama mistä tänne kirjoittaa. Saan vapauden valita :).