Välillä sitä aina muistaa miksi tämä moinen blogi on keksitty. Ei suinkaan parantamaan ihmisen kirjoituksellista lahjakkuutta tai tuomaan asioita (mitä ne on?) julki. Blogin tehtävä on toimia päätoimisena hommana silloin, kun olisi isot kasat muita hommia, mutta ei vaan jaksa tai viitsi tai halua tehdä mitään muuta(kaan). Muutama lähipäivä on ollut ihan kaoottisen ällöttävä ohjaajan ajatellessa kaikkea tekemistä, mutta oikeasti aikaansaamisprosentti liikkuu edelleen nollassa. Missä vika? Kenties päässä vaiko olkapäässä vaiko missä päässä? Noh, sillä nyt ei niin suurta väliä ole. Blogin pitämisen ohella koiran lenkittäminen on toinen ihan mahtava ajanviete kaiken kiireen keskelle. Jos siis haluaa lisätä kiirettään ja paniikkia, niin kannattaa tehdä oikein hyvä lenkki ja päivitellä blogia, siihen meneekin hyvällä tuurilla (syömisineen kaikkineen) kokonainen päivä. Nyt puhutaan monen kerran omallatunnolla. Nyt on kuitenkin jo senverran paniikki, että pakonomaisia nytkäyksiä kohti kouluhommiakin on jo alkanut ilmetä. Harmillisesti ne vaan vielä jäävät nytkäyksiksi. Viimehetken paniikki on se luotettava ystävä (yleensä kera kofeiini).

Joo... Sitten jos tästä järkyttävästä "kiireestä" siirtyisi pohtimaan tuota blogin päätähteä (tuota tummanruskeaa meinaan), joka on elänyt varsin kiireetötä elämää toisten kiireen keskellä. Nukkuminen ja syöminen on labradorin suurinta rakkautta. Lenkeille raahaudutaan myös, mutta useimmiten ilman sen suurempaa mielenkiintoa. Onhan se ihan mukava käveleskellä ja nuuskia ympäriinsä mitä hajuja se talvi oikein tuokaan tullessaan. Daim nukkuu normaaliin omaan itseensä verraten ainakin tuplaten enemmän, lienee raukka jonkun mammakriisin kourissa. Maha on myös kasvanut ja harmittaakin suuresti, kun ei omista edes semi kunnollista (tai no edes toimivaa) kameraa, jolla ottaa todistusaineistoa jo varsin näyttelykuntoisesta (vitsi, älkäätten ottako nokkiin) noutajasta. Juoksentelu ja riekkuminen ovat edelleen osa Daimelämää, mutta eivät vaan ihan niin suurissa määrin (eli ei enää ihan jatkuvasti).
Parin viikon päästä lähtee ruskea eläin kohti eteläistä suomenmaata ja siitä jonkin ajan päästä sinne kirmaa myös eräs kaksijalkainen. Pentujen liikkeitä olen kovasti yrittänyt Daimin mahasta bongailla, mutta ehkä ne eivät vielä tunnu alle neljänkymmenen vuorokauden kohdalla. Toivottavati niitä vielä kerkiän mahasta bongata :). Ihan kamala pentuinfluenssa nyt liikkeellä (oireet eivät rajoitu pelkästään kuumeeseen, vaan myös kaikenlaisia tärinöitä ja tutinoita ilmaantuu), mutta eiköhän tästä terveellä järjellä (mikä lie onkaan?) selvitä ihan kunniallisesti. Jos nyt ensin päästäisiin kunniallisesti siihen syntymävaiheeseen. Nyt ollaan jo kuitenkin niin hyvällä mallilla. Toivottavasti hyvä malli jatkuu loppuun asti. Toivoa sopii. 
Niin... Ollan me sen nukkumisen ja syömisen ohessa myös Daimin kanssa treenattu ah, niin ihania kaukokäskyjä. Ohjaaja ajatteli käsimerkit kerrankin melkein ajoissa. Oli nimittäin kaikki melko samanlaista huitomista, niin kerrankin ymmärsin ajoissa, että koira ehkä saattaa sekottaa niitä (vaikka suullinenkin käsky on olemassa). Siispä yhden illan pohdiskeluna keksin (en likimainkaan mitään hyviä, mutta) paremmat käsimerkit, jotka nyt sitten ovat olleet käytössä. Toisinaan lyhyinä pätkinä tehtynä homma toimii. Homma siis meinaa tällähetkellä sitä, että matkaan koiraa on luvattoman vähän (maks metri) ja käsimerkit (jos niitä edes käsimerkeiksi voi sanoa, muistuttavat enemmän kokovartaloapuja) ovat äärettömän isot. Tällähetkellä vielä ajatuksissa on olla pilaamatta liikettä (vaikka se osittain taitaa olla jo tehty) ainakaan liian nopealla etenemisellä. Pitäisi malttaa ottaa lisää ihan sellaista treeniä, jossa olisi vaihto ja nami ja näin. Ohjaajalle huomattavasti helpompaa on kuitenkin temputta ruokakupin ääressä, muuta vaihto ja syömään. Noh, muutama kun on niin laaja käsite, niin se muutama paisuu aika monesti vähän liikaa ja liiasta paisumisesta seuraa poksahdus. Ei hyvä se, varsinkaan Daimin kanssa. Huomattavan hyvin olen kuitenkin mielestäni kehittynyt hallitsemaan hermojani. Ihan vain pieni murahdus ja koira hetkeksi huoneeseen (ja ohjaaja pitää hermot kasassa) ja otetaampa uusiksi hieman lyhyempi pätkä. Eikä näin siis onneksi käy joka treeneissä, eikä edes puolissa, mutta silloin harvoin kun ahneus iskee niin se silloin iskee. Väitän, että osasyy on se minimuona, sillä kun on todella epäkätevä palkata. Nappulat ovat niin pieniä, että jos yhden sellaisen nakkaa lattialle, niin koiralla kestää sen etsimisessäkin jo aikaa. Jos taas nakkaa suoraan suuhun, se hukkuu noutajan huulipusseihin, eikä noutaja huomaa saaneensa palkkiota ollenkaan. Isommat nappulat siis avuksi. Olen myös (silloin kun oikeasti olen aikaansaava) antanut muutamia pikkunappuloita turvotettuna, mutta se on niin käsiä sotkevaa hommaa että ei joka ilta viitsi (ja ei sillä että se käsien sotkeminen nyt se suurin homma olisi, mutta kun kerran helpommallakin pääsee). Seisomasta maahan ja istumaan on edelleen ne kinkkisimmät. Noilta etäisyyksiltä seisominen toimii ja melko kivasti (ei nyt 100, eikä edes 90%, mutta riittävät prosentit tähän hätään). Istu- maahan vaihdot ovat myös siistiytyneet noita seisomisliikkeitä harjoitellessa (ymmärrä en miksi, mutta samapa se). 
Daim on myös muutamana iltana harjoitellut seuraamaan ruokakuppia ympäri. Ruokakuppi kun on niin ystävä, ettei sen lähellä kykene ehkä tekemään mitään. Noh, muutaman seuraamisringin jälkeen koira on edelleen paskajäykkä ja kontakti tippuu välillä, sekä paikka heittää välillä.. Koittaa siinä sitten palkata hyvästä seuraamisesta (vaikka se nyt ei ehkä jutun juju olekaan, vaan se kuppi). Pitäisi varmaan kokeilla tyhjällä kupilla ja palkkausta kädestä (niin kun moneen muuhunkin asiaan). 
Noh, nyt lienee parasta jatkaa kouluhommista stressaantumista, jotta niistä saisi edes joskus stressattua tarpeeksi (se ehkä voisi saada aikaan sen, että tekisikin jotain?). Tarkoitus oli vain lyhykäisesti kertoa, että hengissä ollaan. Ja samalla myös vähentää bloginpäivitysstressiä :). Blogin nimittäin kyllä tiedostan, mutta ei vain yksinkertaisesti ole asiaa mistä kirjoitella. Noh, jouluna se vasta hiljaista tulee olemaankin kun Daim on poissa. Mutta onneksi on issikat (ja Pörri)... :)